Brittimusiikin lumoamana eilen kotiini löysivät tiensä niin The Ting Tingsien "We Started Nothing", kuin The Wombatsien "A Guide To Love, Loss & Desperation". Molemmilta muutamia kappaleita kuulleena tiesin pitäväni musiikista, mutta parin kuuntelun perusteella en usko kummankaan ihan top-levyihini yltävän. Se näkee aikanaan.

Myspacesta kuunneltuna CuteIs What We Aim or'n uusi levy sai aikaan sen tyypillisen efektin, jossa istun lamaantuneena paikallani ja ihmettelen vain, miten joku voikaan kuulostaa niin hyvältä. Muutamaan kertaan kuunneltuna sen aiheuttamat reaktiot ovat jo vähän lieempiä, enkä usko "Rotation"in yltävän ihan samalla tasolle, kuin mitä yhtyeen debyytti oli. Kuitenkin ensimmäinen levy on niin monipuolinen, mutta kuitenkin yhtenäinen kokonaisuus. Uusi taas kuulostaa hiukan tasapaksulta. En tiedä, pitää odottaa, että posti kantaisi sen levyn rappusilleni ja voisin oikeasti huudattaa sitä liian lujaa huoneessani ja muodostaa mielipiteeni.

Uusista levyistä ja tuttavuuksista huolimatta aamuni nykyään aloittaa stereoihini itsepintaisesti pesiytynyt Panic at the Discon "Nine in the Afternoon" sinkku. Tuo kuulostaa vain niin todella hyvältä kerrasta toiseen. Nita itse tuntuu biisinä jo kulutetulta, mutta laulaessa "'cause it's nine in the afternoon" (mitä nykyään kello herätessäni on), piristää se kummasti olotilaa. Tuosta kuitenkin helmen tekee "Do you know what I'm seeing" ja "Behind The Sea"'n alternate versiot, joiden sanoisin olevan kauniimmat kuin itse levyllä. Vaikka Ryanin äänen heikkouden kuulee eri tavalla noista versioista, täyttää se myös tilansa tietyllä viattomuudellaan. Lisäksi rakastan sitä, että viimeksi mainitun kappaleen lopussa ole sitä oudointa mahdollista pimputusta, joka tuntuu tappavan muuten niin nätin kappaleen.

Muutenkin yritin tulla itseni kanssa siihen tulokseen, onko Panicin A Fever You Can't Sweat Out oikeasti hyvä vai ei. Ne kappaleet on tuttuja, ne tuovat niin hirveästi muitoja mieleen, mutten kuitenkaan tahdo yhdistää niitä tähän päivään ja tähän hetkeen. Ehkä se kertoo siitä, miten olen myös itse vuosien varrella kasvanut ja siinä missä Fever on sitä baby-Panic!ia, tietämättömyydellä tehtyjä kappaleita ja koneella tehtyjen efektien ilotulitusta, olen itse päässyt myös siitä vaiheesta pois uutteen aikaan, jolloin omaa epävarmuutaan ei tarvitse peittää turhin efektein vaan voin olla aito ja näyttää myös omat heikkouteni.

Tyydyn pitämään soittimeni sufflella ja miettimään sitä, miten erilaisia, mutta yhtälailla älyttömän hyviä kappaleita sieltä löytyykään.

Ensimmäinen

Ensimmäisen entryn otsikointi Antti Tuiskun levyn mukaan saattaa olla virhe, suuri virhe, jota tuskin kuitenkaan tulen jälkeenpäin katumaan. Se kuvastaa liian usein hyvin niitä tunnelmia, kun tavaa mielessään lauseita ja yrittää keksiä, mitä oikeastaan kirjoittaisikaan. Nopeita laskutoimituksia tehdessäni viimeisestä "ensimmäisestä entrystä" mihinkään blogin on kulunut mukavat kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta, mutta se ei tee niiden kirjoittamisesta helppoa.

Livejournalini itkee kohta siitä taakasta, miten monesti se joutuu kuulemaan "rakastan sitä ja tätä bändiä", joten ajattelin päästää sen tuskistaan kirjoittamalla oikeasti järjestelmällisesti jonnekin. Niin kuin vuosia sitten, enää en joudu kirjoittamaan siitä, miten epäilen pystyväni pitämään säännöllistä blogia, koska sen ongelman olen jo kauan sitten ohittanut. Enää mietin sitä, osaanko kirjoitta marginaalisesti vain musiikista.

Voisi auttaa, jos osaisin oikeasti genrettää musiikkia, muta se tuntuu olevan mahdottomuus. Olen kuulemma rock-alternative-emo-indie-pop punk -pakkaus, jonka kuuntelee suhteellisen kapeakatseisesti musiikkia. Niin muistan last.fm'n minulle kertoneen. En ala väittelemään vastaan, vaikka tuon emon tuolta nappaisinkin ja vaihtaisin pop punkiin. En vain pidä emoudesta käsitteenä, niin musiikillisesti kuin tyylillisestikään.

Harrstan musiikkiin rakastumista, eikä siinä varmaan ole mitään vikaa. Lompakkoni tosin ei rakasta sitä yhtä paljoa, mutta sen mielipidettä tuskin kysyttiin.