Huomasin joskus keväällä, että lähes kahdeksan kuukautta kestänyt The Academy Is... tauko teki mulle vain hyvää. Koko sen ajan tahdoin pitää tuosta bändistä, mutta olin ylikuluttanut sen aivan liian täydellisesti viime syksynä. Nyt kappaleet kuulostavat taas hyviltä, enkä antanut itseni tehdä enää samaa virhettä, kuin esimerkiksi 30 Seconds To Marsien kanssa, niitä kärsin kuunnella enää harvoin. Nyt repeatilla TAI...'n uutta sinkkua About A Girl'iä kuunnellessani yritän miettiä onko tämä oikeasti niin hyvää musiikkia, kuin tahtoisin tämän olla. "I'm not in love" Williamin suusta uudestaan ja uudestaan saattaa lämmittää sitä fanityttöä, joka uskoo joskus pääsevänsä tuon miehen kanssa tekemisiin, mutta itse yritän edelleen pitää musiikin musiikkina ja vain bonuksena, jos laulaja on hyvännäköinen. Taidan odottaa kovasti "Fast Times A Barrington High" albumia, jotta oikeasti pääsisin miettimään sitä, kuinka tärkeä tämä bändi mulle onkaan. Kaikesta huolimatta odotan tämän viimeisen kuukauden kärsimättömästi levynjulkaisua, sillä vaikka monta hyvää levyä on tänä vuonna julkaistu, taitaa tuo yltää top 3'seen niistä, mitä oikeasti olen eniten odottanut.

Uskon piristäneeni monen ihmisen päivää näinä viimeisenä kahtena iltapäivänä kävellessäni kaupungilla. Jo reilun viikon jatkunut "no en mä tiedä mitä tahdon kuunnella" kauteni loppui, kun tiistai iltapäivänä aloitin kuuntelemaan PAnic at the Discon Norjan Hove Festival keikkaa, joka on iPodilleni ladattuna. Jokaisella kuuntelukerralla löydän uusia asioita välispiikeistä ja kaikista. Jo pelkkä mielikuva Ryan Ross'sta kiljaisemassa "Jazz Hands" mikkiinsä saa mut nauramaan liukuportaissa ja ne kohdat, joissa Brendonin äänestä kuulee sen hymyilevän/olevan nauramaisillaan samalla. Kuuntelen niitä kappaleita uudestaan ja uudestaan ja kaikki tuntuu normaalia ihanammalta.

Vaikka viimeaikojen levyhankintani ovatkin rajoittuneet vain The Do'n (insert kauttaviiva 'o'n päälle, jota en osaa lisätä) A Mouthful levyyn, on se sitten harvinaisen rakas levy, jonka suomessa julkaisemista olen odottanut. Jossain mielessä hassu ajatella, että kuukausi sitten seisoin Olivian edessä provinssissa ja kuuntelin noiden musisointia eturivistä. Muistoja.

Automatic Loveletter taisi viedä sydämmeni muutama päivä sitten. Vaikka musiikki paljon Paramorea muistuttaakin, on siinä jotain eri tavalla herkkää ja nättiä. Sattumalta löysin Automatic Eye'n sinkkua Away From Sunshinea metsästäessäni. Kummaltakin "Automatic" alkuiselta bändiltä odotan depyyttilevyä ja sitä, pystyvätkö he niillä vakuuttamaan samoin kuin pelkillä sinkuilla.

Olen nauranut suurimman osan päivästä The Wombatsien kappaleelle "Tales Of Girls, Boys, And Marsupials". Se on jumittunut päähäni iloiseksi rallatukseksi, jota voisi kuunnella monta kertaa putkeen lopulta kyllästyen siihen kuollakseen. Myös samaisen yhtyeen "Let's Dance To Joy Division" ja "Moving To New York" soiva tasaisella tahdilla päässäni. Niiden kahden kappaleen perusteella tuon levyn alunperin ostinkin. Vasta nyt ehdittyäni kuuntelemaan tuota kunnolla, tajuan, että se levy on täynnä helmiä, joiden nimiä ja melodioita en vain vielä pääni sisällä saa yhdistettyä. Mutta pidän siitä, todella, todella paljon.

En tiedä mikä sai mut taas kuuntelemaan Fall Out Boyta. Tai oikeastaan tiedän kyllä, mutten tiedä, miksi se kuulostaa niin hyvältä taas pitkän tauon jälkeen. Puolitoista vuotta sitten, kun ihmiset kertoivat omitavansa on/off -suhteen kyseiseen bändiin, nauroin ajatukselle tuollaisesta ja olin varma, tuon bändin elävän rinnallani vielä pitkään. Surukseni olen huomannut, että todella tämä iskee vain kausittain. Tällä hetkellä olen enemmän tietoinen Peten avioliittoliikkeistä, kuin siitä, mitä bändille oikeasti kuuluukaan. Mitäs omistan ystäviä, jotka infoavat herra Wentzin liikkeistä aina tarvitaessa. Tosin toisin kuin monille muille, Pete on mielestäni oikeasti hauskan ja kiinnostavan oloinen ihminen, ei lainkaan sillä tavalla luotaantyöntävä häsä, miksi monet sitä kuvittelevat. Tahdon ajatella hyvää ensi kesän Urban Music Festivaaleista (vai mitkä ne ikinä olivatkaan) ja siitä, että pääsisin todistaman näiden live-esiintymistä. Tahtoisin nähdä Peten hyppimässä lavalla bassonsa kanssa. Realistina muistan, että on hassua puhua artistikiinnityksistä festareille, jotka järjestetään yli vuoden päästä, mutta toivoisin sen kuitenkin olevan totta.

Miettiessäni edelleen, että Fall Out Boyn "The Pros And Cons Of Breathing" (Hengittämisen plussat ja miinukset) on yksi parhaista kappaleiden nimistä ikinä, siirrän katseeni ensiviikkoiseen ruotsin reissuun ja niihin kivoihin levykauppoihin, joista löytyy kivempia levyjä kuin suomesta.

Last.fm taitaa olla rakkain ystäväni ja pahin viholliseni. Juuri äsken menetin hermoni "seen live" tagilleni, koska on ykinkertaisesti kivempi, jos siinä lukee vain bändi, ei bändiä ja biisiä. Olin tagittanut Panic at the Discon sinne ainakin kolmesti, samoin Kill Hannahin, eri biiseillä vain joka kerta. Sanomattakin selvää, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta pieni pääni ei aina jaksa ajatella niin paljoa. Nyt tagini sanoo ainoastaan "Billy Talent" ja nekin olen nähnyt vain väsyneenä ja ruhjeilla ollessani. Silti se merkitsi paljon.

Tuo sivusto on oikeasti kiva. Oikeasti oikeasti. Nauran sille, miten lähes joka ryhmässä viikon kuunnelluimmat artistit ovat Coldplay ja Radiohead. Molemmat mielestäninaurettavan yliarvostettuja bändejä. Kuunneltavia, mutta kummastakaan en löydä mitään upeaahienoamahtavaa, mistä syystä niitä kuuntelisin. Itseasiassa last.fm'n kuunnelluimmista artisteista pidän vain The Beatleseista ja The Killereistä. Riippuen siitä, kuinka mainstreamiksi Death Cab For Cutie luetellaan, myös siitä sitten. Ylipäätään mielestäni on liikaa yliarvostettuja bändejä. En vain ymmärrä, mikä Radioheadista tekeekään mahtavamman, kuin moni muu bändi.

Olen potenut koko päivän mieletöntä kaipuuta keikoille. Eniten tahtoisin takaisin Tanskaan katsomaan Panicia uusiksi. Se päivä ennen keikkaa oli niin mahtava. On edelleen vaikea uskoa seisoneeni Brendonin kainalossa. Ei, on vaikea uskoa olleeni epätietoinen mihin mennä ja Brendonin vetäneen minut kainaloonsa ja kääntäessäni päätäni tajutessani jonkun napanneen minut viereensä, tämä hymyilee siinä alle 20 sentin päässä omista kasvoistani. Ei, se ei tapahtunut. Mutta haluaisin tekemään asiat oikealla tavalla keikalle. Lupasin pyhästi itselleni, että jos syksyllä kiertävät eurooppaa ja pääsen niiden keikalle, en ota yhtään videota, nautin vain kaikesta. Silloin voisin sanoa tehneeni asiat oikealla tavalla keikalla.

Tahtoisin myös katsomaan Plain White T's keikkaa Tukholmaan. Huonona puolena se, että äidilläni alkaa työt samana päivänä kuin keikka, eikä kukaan ystävistäni pahemmin bändiä kuuntele. Kuitenkin haluaisin ja toivon, että sinne myös pääsen. Tuo on niin nukkuva paholainen päässäni. Rakastan bändiä, vaikkein tiedä missä vaiheessa olen siihen rakastunut. Silti musiikki on sata rakkaussalamaa suoraan kirkkaalta taivaalta.

Tiedän haluavani liikaa asioita, joihin mulla ei taida olla varaa, eikä ehkä mahdollisuutta. Jos nyt en istuisi kirjoittamassa tätä tässä, voisin täyttää palkkalappusta, että vihdoin saisin taas palkkaa ja voisin oikeasti suunnitella lähteväni jonnekin kauas kivalle keikalle.