Huomasin joskus keväällä, että lähes kahdeksan kuukautta kestänyt The Academy Is... tauko teki mulle vain hyvää. Koko sen ajan tahdoin pitää tuosta bändistä, mutta olin ylikuluttanut sen aivan liian täydellisesti viime syksynä. Nyt kappaleet kuulostavat taas hyviltä, enkä antanut itseni tehdä enää samaa virhettä, kuin esimerkiksi 30 Seconds To Marsien kanssa, niitä kärsin kuunnella enää harvoin. Nyt repeatilla TAI...'n uutta sinkkua About A Girl'iä kuunnellessani yritän miettiä onko tämä oikeasti niin hyvää musiikkia, kuin tahtoisin tämän olla. "I'm not in love" Williamin suusta uudestaan ja uudestaan saattaa lämmittää sitä fanityttöä, joka uskoo joskus pääsevänsä tuon miehen kanssa tekemisiin, mutta itse yritän edelleen pitää musiikin musiikkina ja vain bonuksena, jos laulaja on hyvännäköinen. Taidan odottaa kovasti "Fast Times A Barrington High" albumia, jotta oikeasti pääsisin miettimään sitä, kuinka tärkeä tämä bändi mulle onkaan. Kaikesta huolimatta odotan tämän viimeisen kuukauden kärsimättömästi levynjulkaisua, sillä vaikka monta hyvää levyä on tänä vuonna julkaistu, taitaa tuo yltää top 3'seen niistä, mitä oikeasti olen eniten odottanut.

Uskon piristäneeni monen ihmisen päivää näinä viimeisenä kahtena iltapäivänä kävellessäni kaupungilla. Jo reilun viikon jatkunut "no en mä tiedä mitä tahdon kuunnella" kauteni loppui, kun tiistai iltapäivänä aloitin kuuntelemaan PAnic at the Discon Norjan Hove Festival keikkaa, joka on iPodilleni ladattuna. Jokaisella kuuntelukerralla löydän uusia asioita välispiikeistä ja kaikista. Jo pelkkä mielikuva Ryan Ross'sta kiljaisemassa "Jazz Hands" mikkiinsä saa mut nauramaan liukuportaissa ja ne kohdat, joissa Brendonin äänestä kuulee sen hymyilevän/olevan nauramaisillaan samalla. Kuuntelen niitä kappaleita uudestaan ja uudestaan ja kaikki tuntuu normaalia ihanammalta.

Vaikka viimeaikojen levyhankintani ovatkin rajoittuneet vain The Do'n (insert kauttaviiva 'o'n päälle, jota en osaa lisätä) A Mouthful levyyn, on se sitten harvinaisen rakas levy, jonka suomessa julkaisemista olen odottanut. Jossain mielessä hassu ajatella, että kuukausi sitten seisoin Olivian edessä provinssissa ja kuuntelin noiden musisointia eturivistä. Muistoja.

Automatic Loveletter taisi viedä sydämmeni muutama päivä sitten. Vaikka musiikki paljon Paramorea muistuttaakin, on siinä jotain eri tavalla herkkää ja nättiä. Sattumalta löysin Automatic Eye'n sinkkua Away From Sunshinea metsästäessäni. Kummaltakin "Automatic" alkuiselta bändiltä odotan depyyttilevyä ja sitä, pystyvätkö he niillä vakuuttamaan samoin kuin pelkillä sinkuilla.